Living The Life To The Fullest: huhtikuuta 2015

"Hetki vain aikaa on. Ei ikinä voi tietää, milloin rakkaamme meiltä pois viedään. Hetki vain aikaa on. Kun on viimein aika lähtee niin tule mukaan, laita kätesi mun käteeni."

Eipä oltaisi osattu aavistaakkaan aikanaan kun Eki noita riimejä paperille tehtaili, miten oikeassa olikaan. Niin sitten tuli taistelu viimein päätökseen.

Muistan ikuisesti sen puhelun jonka sain sinä yhtenä perjantaina loppuvuodesta 2012. Eki soitti ja kertoi että kesällä valittamalleen leukasärylle oli viimein löytynyt syy: kasvain. 2013 kesällä tuli tieto että puhtaat paperit on hallussa, siitäkös meillä kaveriporukassa riemu syntyi. Mutta eihän se sitten lopulta ollutkaan näin. Kasvain oli levinnyt aivoihin ja tehnyt etäpesäkkeitä keuhkoihin. Tästä alkoi se todellinen taistelu.

Kenenkään ei pitäisi kuulla ennustetta "et tule näkemään 30-vuotispäivääsi". Mutta näin oli lääkäri todennut. Ne puhelut joita itkettiin puolin ja toisin, ne oli aina täynnä voitontahtoa. Kyllä se yhdessä puhelussa yhtyi itkemään ja tunnusti että kyllähän tämä asia pelottaa. Tottakai se pelottaa! Suurimmaksi osaksi Eki kuitenkin lohdutteli minua ja Saria kun soiteltiin. Pahoittelinkin sille kun se joutuu meitä herkkiksiä itkupillejä tsemppaamaan.

Aikaa kului. Viime jouluna Ivalossa päästiin pitkästä aikaa viettämään siinä vanhassa ja parhaassa kaveriporukassa aikaa. Eki esiintyi Pubissa joulupäivänä, oli mies ja kitara. Räppiura oli siirtynyt hieman sivuun ja Eki pääsikin yllättämään paikalliset Hobo Newsin tuotannolla, joka koostui suomenkielisestä kantrifolkista. Ja paikalla oli me kaikki, Ekin äitiä myöten. Tunnelma oli ihan mieletön. Lämmin ja rauhallinen vaikka paikkahan oli niin täyteen ahdettu että viimisimpiä ei edes päästetty sisään. "Vihdoin olen vapaa. On elon taakka noussut hartioiltani, viimein pääsin pakoon vartijoiltani. Vielä teidät tapaan, kun mielen napanuora kehoon katkeaa, ikuisuuden aavat eessä aukeaa. Silloin olen vapaa" kuului sanat ja mitäpä me siinä muuta pystyimme kun pienet itkut tirauttamaan. Joulupäivän juhlien jälkeen meidän juhlat jatku mun ylläri 30v-synttäreillä. Sillon lähti meininki niin sanotusti lapasesta kun Eki toi mestoille cajon-rummun ja Pertulla sattui olemaan matkassa mandoliini. Meidän vuoden 2006 jättiläismäinen amishitti Pillunsyöjä laitettiin uuteen uskoon ja kyseinen ysäripoljento sai herkän akustisen tulkinnan. Tuo jäikin meidän viimeiseksi yhteiseksi soitannaksi. Tämä kertokoon siitä että musisointi jatkuu kun taas kohdataan, sillä tuohon kappaleeseen sitä ei voi jättää! Haha.

Eki Ivalon keikalla.

Helmikuussa päästiin viettämään Hobo Newsin levyjulkkareita Tavastialle. Paikalla oli iso kasa Ivalon kavereita, mutta ei se yleisö pelkästään meistä koostunut. Kyllä oli sana kiirinyt kaupungilla että luvassa olisi musiikkia ja tulkintaa jota harvoin pääsee kuulemaan. Eki oli niin onnellinen. Sairaudesta huolimatta.

Tavastia 2015.

Niin kuin aiemminkin olen kirjoitellut, meillä oli ala-asteelta lukioon saakka bändi. Minulla ja viidellä muulla oli ilo ja kunnia saada olla mukana tämän musiikillisen mestarin ekoilla askelilla kohti musiikillista maailmanvalloitusta. Bändiajoista huolimatta kaikista mieleenpainuvin muisto yhteisestä musisointihetkestä on Jossun ja Jarin häistä vuonna 2012. Biisit olivat hääparin toiveen mukaan Hetken tie on kevyt ja Rakkauslaulu. Koska sulhaselle haluttiin myös esittää jotain, Eki konsultoi Hanea josko tämä tietäisi jotain rokahtavampaa häihin sopivaa. Rainbown Catch the Rainbow oli ehdotus ja sehän me valittiin. Kyseistä biisiä treenattiinkin sitten yömyhäiseen häitä edeltävänä yönä meillä Upan huoneessa, testiyleisönä Janita, Sari ja VP. Hyvin me siitä suoriuduttiin jos yhtään saan itse meitä kehua.

Jossun ja Jarin häät 2012.

Jäbä nappas sukkanauhan!

Siinä meitä on. Upee jengi <3

Eki joutui muutama viikko sitten taas sairaalaan. Kotiutumisen jälkeen me päätettiin poikien kanssa lähteä vihdoin ja viimein tekemään reissu Pirkkalaan, eli tuo reissu josta jouluna Ekin kanssa juteltiin. Niinpä me Anssin, VP:n ja Sampan kanssa ajettiin viime perjantaina yökyläilyreissulle. Tietysti se pelotti miten sitä osaa suhtautua tilanteeseen ja ennen kaikkea miten sieltä voisi ikinä lähteä pois. Pirkkalaan ei missään nimessä lähdetty itkemään ja surkuttelemaan, se oli selvää. Mutta eipä tarvinnutkaan! Meitä oli vastassa tuttu ja turvallinen Erik maailman suloisimman Janitansa kanssa. Ekillä ja Janitalla oli Pirkkalassa ihana koti, kaksikerroksinen talo jota ympäröi metsä ja peltomaisema. Ihastelin maisemaa ääneen useaan otteeseen. Ja olisittepa nähneet Ekin ja Janitan yhteiselon! Se oli täynnä rakkautta. Ihan kuin olisivat olleet yhdessä aina. Se miten ne katso toisiaan, miten Janita piti huolen että Ekillä oli hyvä olla. Koko ilta muisteltiin, naurettiin, dissattiin tuttuun tyyliin Anssia ja taas vähän naurettiin. Luettiin myös ylpeänä Ekin esittelemää Soundin Hobo Newsista kirjoittamaa levyarvostelua. 4 tähteä. Sanaleikit arvostelussa sai itsekin sanaleikkisän kaverin myhäilemään tyytyväisenä.

Eki oli niin rauhallinen ja tilanteen huomioon ottaen todella reipas, vaikka kivut olivatkin olleet kovat. Ainahan se on ollu rento, reipas ja rauhallinen, ja se mikä ominaisuus siinä on aina ollu kadehdittavin, on se sen järkevyys ja suhtautuminen ihan mihin tahansa. Tästä hyvänä esimerkkinä se kun totesin Janitalle että kai sinä oot muutaman kerran tän sairauden aikana raivostunu lääkäreihin kun kuuntelin kertomuksia tuolta sairaalamaailmasta. Janita totesi että ei ole, koska viha ja huutaminen ei auta mitään, molemmat olivat sitä mieltä. Ja samasta aiheesta Eki mainitsi Ylen alkuvuodesta tekemässä haastattelussa. "Haluaisin sanoa sen, että tärkeintä on jatkaa uskomista. Missään vaiheessa ei tule kyseeseen se, että luovuttaa tai heittäytyy selälleen ja tekee itku-potku-raivarit ja alkaa valittamaan, että miksi minä? Se ei missään nimessä tule kyseeseen. Vaan on ensiarvoisen tärkeää uskoa siihen, että huomisella on merkitystä ja että se huominen vielä tullee".

Meidän yökylästelyn aikana tilannetta käsiteltiin sen oikealla nimellä, tulevaisuudesta puhuttiin realistisesti ja sairautta käytiin läpi. Ekin rauhallisuus loi rauhaa myös meihin muihin. Lauantaina tuli aika lähteä takaisin. Pelätyt heipat. (Sanaa jäähyväiset en suostu vieläkään käyttämään sillä sitä ne ei ollut.) Sanoin Ekille että muistaa että me ollaan hengessä mukana. Me taistellaan sen kanssa. Ja kun sen sanoin puhuin meidän kaikkien puolesta, niidenkin jotka eivät paikalla olleet. Pyysin sulkemaan välillä silmät ja tuntemaan miten me lähetellään voimauttavia ajatuksia. Suukko poskelle, nähdään taas ja viimeinen halaus.

Vaikka asiaa on käsitelty, siitä on puhuttu ja tuleva oli tiedossa, ei tähän silti pystynyt mitenkään varautumaan. Ei kai luopumiseen voi mitenkään koskaan ennalta varautua. Ikävä on suunnaton, niin suunnaton että joka paikkaan sattuu.

Ekin musiikillisesta puolesta kertoo aika hyvin Facebook-feediin ilmestyneet postaukset. Laineen Kasperin kirjoitus oli Ekin näköinen: Lepää rauhassa Eki. Viritä levarit valmiiksi ja pidä skitta vireessä - matkalla kaikki ollaan. Puppa J ja Polarsoul postasivat Ekille myös. Solosella oli ihana päivitys: Olit yks parhaista tyypeistä ketä on tullut vastaan enkä puhu pelkästään niistä ketä oon tavannut räpin kautta. Niin hieno ja lämmin persoona...Tää on toisille niin epäreilua, mutta sä käytit sun kortit loistavasti olosuhteisiin nähden. Toivottavasti joskus viel päästään friistailaa yhessä jossain tuol henkimaailman puolella! Ja näiden lisäksi ne lukuisat muut päivitykset. Lähes jokaisessa luki miten Eki oli "yksi ystävällisimmistä ja huomaavaisimmista ihmisistä joita olen koskaan tavannut". Se todella teki vaikutuksen jokaiseen kenen kanssa oli tekemisissä. Myös Basso ja Suomiräpin erikoisohjelma Kultabassokerho jakoivat Edorfin biisejä. Soundi ja Rumba, jopa Ilta-Sanomat ja Iltalehti uutisoivat aiheesta sivuillaan. Radio Helsingissä vietettiin hiljaista hetkeä. Eki oli rakastettu. Onneksi myös me ehdittiin se poikien kanssa käydä sille vielä kertomassa. Ihmisten pitäis muistaa kertoa toisilleen että välittää, vaikka se typerältä kliseeltä kuulostaakin. Koska aivan niin kuin Eki lukiossa räppäili, Hetki vain aikaa on.

Kuten aiemminkin olen todennut, onneksi meillä on meidän muistot joita kukaan ei voi viedä. Meillä on myös Ekin musiikki joka jatkaa kulkuaan maailman loppuun saakka. Meillä oli elämän pituinen matka joka päättyi tosin aivan liian aikaisin. Nyt sinä Eki näytät siellä jossain enkeleille mallia miten räpätään ja pidät bileet pystyssä! Jonain päivänä me ollaan taas sun matkassa.

Tuo ensimmäinen kuva (meidän jengiselfie) tuolla ylhäällä otettiin 28.3. Eki nukkui pois 31.3.

Ikävä on ikuinen.